.
Yritän kirjoittamalla poistaa pelkoani pimeää kohtaan, ja tunnustella mahdollisuuksia, joita se saattaa piilottaa.
Aloitan varjosta, tai tarkemmin siitä, mitä Virginia Woolf kirjoittaa esseessään Elokuvataide (Cinema). Se on yksinkertainen, hieno teksti. Woolf on käynyt elokuvissa ja kankaan reunaan on ilmestynyt muoto, joka ei siis lainkaan ole itse elokuvassa, vaan tilassa häilyvä varjo. Hän kirjoittaa, kuinka elokuvassa kuvataan tunteita ja asioita tietyin koodein; “Suudelma on rakkaus. Rikki paiskottu tuoli on mustasukkaisuus. Leveä hymy on onnellisuus. Kuolema on ruumisvaunu.” Ja että yhtäkkiä tuo kaiken ulkopuolinen varjo onnistuukin kuvaamaan tätä paljon paremmin. Se värisee ja muuttuu, katoaa. Varjo ei kerro meille suoraan; nainen ja mies, tämä tai tuo tunne, kostuvat silmänurkat tai huoneen halki singottu tuoli. Sen onnistuu tulla tunteeksi, joka on samassa tilassa ihmisen kanssa, vähän kuin musiikki, joka tunkeutuu välittömästi tähän maailmaan, eikä ikään kuin esitä kuuluvansa.
Idea varjosta tuntuu kutkuttavalta ja ajankohtaiselta, vaikka Woolfin teksti sijoittuu aikaan, jolloin elokuvataide oli alkutekijöissään. Esseessä hän toteaakin “Mutta jos varjo tiettynä hetkenä voi esittää niin paljon enemmän kuin pelkäävien miesten ja naisten eleet ja sanat, tuntuu selvältä, että elokuvan ulottuvilla on lukemattomia vertauskuvia tunteille, jotka vain vielä eivät ole löytäneet ilmaisuaan.” Enkä nyt väitä, etteikö näitä ilmaisuja olisi löydetty ja teitä kertomiseen etsitty - onnistuneestikin - tai että näyttelijät tulisi korvata symbolisilla muodoilla, vaan pikemminkin tahdon hahmotella mahdollisuutta. Ajatella ääneen.
Kirjoitan tämän tekstin puhtaasti tarpeen pohjalta. Minulla on tarve kuvitella elokuva, joka näyttäisi edes pienen säteen tai varjon siitä, minkä ympärillä ajatukset yrittävät väsymättä muodostaa kuvioita.
Tehdään ensin selväksi, ettei tästä koskaan tule oikeaa elokuvaa. Ajatus on liian suuri ja muodoton, toisaalta se on pieni, eikä lainkaan niin dramaattinen tai järjestelmällinen. Se ei tahdo näyttää mitään selvää tai tulla päätelmään, se tahtoo vain kysyä. Se on elokuva pimeästä, joka on huokoista ja samalla tukahduttavan painavaa, ainetta jolla on kyky irrottaa subjekti maallisesta maailmasta ja toisaalta kiinnittää se johonkin musertavalla painolla. Tässä pimeässä makaavat ihmiset, jotka tahtovat olla ajatuksia.
Eikä tämä ole käsikirjoitus. Mutta kysyn; voisiko se olla?
Mahdollista elokuvaa ja pimeyttä tutkaillessani yritän raivata itselleni tyhjiä päiviä. Harva asia on tuntunut yhtä tärkeältä tai kiinnostavalta kuin joutilaisuus. Pidän siitä ja inhoan sitä - se vaivaa minua. Päämäärätön harhailu tuntuu pimeyden olennaiselta oireelta - en näe mitään, en tiedä mihin olen matkalla. Tahdon asettua aloilleni ja levätä, mutta pelkään, etten enää koskaan nouse. Tunnen itseni Robert Bressonin elokuvan El Diable probablement, päähenkilöksi, joka kävelee ympäri Pariisia - on haamu joka omaa vain ajatuksia ja ahdistusta. Erona on vain, että kadut eivät ole täällä kauniita, märkiä vaatekerroksia on enemmän; enkä oikeastaan halua pyytää ketään tappamaan minua hautausmaalle, koska tiedän, että valo tulee takaisin.
Bressonin elokuvassa paikat ovat merkityksellisiä ja samalla täysin turhia, ihmiset - ystävätkin - ovat pääsääntöisesti vain muukalaisia. Teos ja oma harhailuni saavat minut ajattelemaan olemista elokuvana ja elokuvaa olemisena, jonkinlaista todellisuuksien kasautumista ja prosessoitua tylsyyttä, sitä ettei tapahdu mitään, mutta kaikki on täynnä jännitettä… Tästä on kysymys pimeässä. Mitään ei tapahdu, eikä mitään voi nähdä päältä - mutta eläminen pimeyden kanssa tuntuu joltakin, se hiljaa kehrää jotakin (enemmän vai poispäin?).
Tämä kuviteltu elokuva (miksi juuri se muoto?) on joitakin kuvia, mutta ennen kaikkea tunteita. Ajatus paljon laajemmasta olemisen ymmärtämisestä ja kertomisen tärkeydestä, mahdollisesti ristiriidasta näiden välillä. Tähän liittämäni kuvat ovat peräisin sellaisista videoista, joissa olen yrittänyt tallentaa jotakin kokemaani paikkaa / olotilaa. Ne ovat videoita, joita katson mielelläni. Ne eivät kerro toiminnasta, vaan katseesta ja näennäisestä päämäärättömyydestä.
Paikat, joita tallennan, ovat sattumanvaraisia - sellaisia joihin kävellessä päätyy. Kasvimaiden välisiä käytäviä, mutta eivät kesällä, eivätkä minkään perinteikkään, kotoisan tai merkityksellisen paikan. Monissa kuvissa valoa on liian vähän, muodot eivät irtoa kohisevasta massasta ja yritys on teknisesti tuhoon tuomittu. (Tuossa kulkee leveä tie alas rinnettä, on kuin sen yli sataisi yhdessä kerroksessa. Maa on täynnä vihreinä pudonneita lehtiä, mutta niiden väriä ei ole enää olemassa.) Kaiken takana on kuitenkin kiintymys johonkin ajatukseen - tunne siitä, että tämä on tärkeää, tämä on täysin yhdentekevää. Se on epätoivoinen yritys, jossa tarinan subjekti yrittää piirtää paikkaa ympärilleen, jotta löytäisi oman rajansa. Etsin sitä kohtaa jossa pimeä tihenee ja muuttuu, jotakin missä kamera on ehkä liian lähellä tai ajatus katkeaa. Se on eräänlainen tutkimus siitä, mitä näen silloin ja mitä voin nähdä myöhemmin.
Tokiossa kirjoitin päiväkirjaa ja kuvasin pienellä kameralla puita puistoissa. Kävelin ristiin rastiin valtavassa kaupungissa etsimässä jotakin reunaa johon tukeutua, kuviota, jonka oppia, kunnes ymmärsin ettei sellaista ole. Jäljellä on huonolaatuista kuvaa, jossa lehtien takaa tihkuu aurinkoa, rungot ovat mustia ja kaikkialla kyllästymiseen asti pelkkää vihreää.
Kun klippi loppuu palaan haparoimaan pimeässä, tähän vuoteen ja kylmään kaupunkiin.
Tokion videot, piirustukset ja kirjoitukset ovat avoimeksi jääneitä kysymyksiä.
Onko mahdollista tehdä elokuvia, joita voisi katsoa kuin maalauksia?
Kuin piirtämällä etsittäisiin muotoa asioille. Jokin veisi jonnekin. En odota tarinaa. Toisaalta voi olla, että vain piirtäjä etsii…
Miten nähdään ja näytetään? Ja mitä näiden välissä on?
Olen vaikuttunut siskoni Sonjan teoksesta joka kertoo paikasta, josta hän kävellessään löysi eläimen käpälän. Väreissä ja värittöömyydessä piirustukset onnistuivat kuvaamaan sitä, miten nähdään jotakin. Että on sijainti, mutta se ei yksin ole paikka. Sitten on varjoja ja jossain kohtaa valoa. Kaikki vaihtelee ja henkilö osuu sattumanvaraisiin huomioihin. Nämä ovat ehkä tunteita. Jotkut asiat ovat syviä ja jotkut kevyempiä. Ja perilläkin katse kiertää ympyrää. Paikat tai ihmiset eivät ole valmiita tai absoluuttisia; on tunne jostakin, turvasta tai uhasta, liikkumisesta tai pysähtymisestä. Ryteikkö / Aukio.
Milloin teksti on enemmän tunne kuin rakenne?
Esimerkiksi Virginia Woolfin teoksessa Majakka, henkilöt ovat vettä ja ilmaa.
Elokuvan pimeän sisään tiivistyy haave olemisesta ilman näennäisyyksiä. Kysyn, onko minulla mahdollisuutta olla ilman merkkejä - esimerkiksi kerrottua sukupuolta? Entä onko mahdollista olla muualla, jos näytetään, että ollaan nimenomaan täällä? Voisiko varjoon syventyminen vapauttaa koodeista ja tuoda valoon jotain muuta? Kuin kaunokirjallisuudessa tai varsinkin runoudessa, kirjoittajan/lukijan on mahdollista toimia ilman turhaa merkitsemistä ja siirtyä tilaan, jossa on vain tunteita ja reaktioita. Eräänlaiseen kirkkaaseen hämärään.
Yritän löytää tieni tällaisen elokuvan äärelle. Tämän kaltaisesta unelmoinnista ja ajatuksesta kirjoittaessa olisi väärin olla mainitsematta Sonya Lindforsia, jonka ajatukset feministisestä utopiasta näyttämöllä ja elämässä ovat olleet vapauttavaa ja tärkeää luettavaa. “Todellisen” ja “tavallisen” kyseenalaistaminen nimenomaan haaveilun ja kuvittelun (sen rajallisuuden tunnistamisen) keinoin on Lindforsin tekstien ja teosten kautta saanut ennennäkemättömän hienoja muotoja.
Haave merkitsemisen pakon poistamisesta on läsnä joka puolella tarinaa. Utopiassa olen muoteista vapaa tekijä - ihminen joka kiinnostuu tunteesta ja jännitteestä. Tässä kohtaa esiin tulee se sukupuoli, johon olen kasvanut.
Unissani seuraan taas Virginian ajatuksia siitä, kuinka tulisi pyrkiä kirjoittamaan ilman vihaa tai pettymystä - että olisi ajateltava asioita asioina itsenään. Se on monesti hyvin kaukainen toive. Jos hahmot tarinoissa voisivat olla ihmisiä, ilman tarvetta kertoa lokeroita, vaatisi se myös katsojalta rohkeutta katsoa ja ymmärtää ilman totuttuja konventioita ja kaaria, niin sanottuja “totuuksia”. (Mikä on fiktion totuus ja kuka sen päättää?)
Haaveissani en ole syntynyt naiseksi. Eikä se tarkoita, että silloin olisin mies.
Ajattelen juuri elokuvan olevan eräänlainen unelma sellaisesta tilasta ja olemisesta, jossa tämä “todellisuus” ei kaikilta / miltään osin päde ja säännöt ovat muuttuneet. Tämä tuntuu ehkä kummalliselta, sillä niin usein juuri elokuvien todellisuus (niiden tekeminen ja sisältö) on monella tavoin sairas ja ahdas paikka. Tahdon silti tutkia, onko elokuvateoksella mahdollisuutta näyttäytyä kokonaisuudessaan liminaalisena, jäädä mallien väliin tai paeta niitä. Kenties puhtaasti nostamalla keskiöön havainnon ja sen mahdollisuudet tarinana, henkilöt tunteina tai olentoina. Niin, että kuvat ovat ajatuksia tai ehdotuksia, ja kohtaukset syviä / kevyitä. Vaatimalla todellista vapautta, sellaista joka pelottaa. Tuomalla elokuvan ulos elokuvasta. Tämä unelmointi juontaa juurensa fiktion kykyyn tuottaa todellisuutta.
Näihin päiviin asti länsimainen kuvittelu on ollut pitkälti yhden ihmisryhmän valtapiiriä, ja kysymystä fiktion ja “todellisen” välisestä vaikutussuhteesta on tunteeni mukaan vältelty. Tämä ryhmä on valehdellut itselleen ja muille, että vain se osaa kuvitella ja että sillä on ylimaallinen kyky asettua toisten asemaan lainkaan yrittämättä ymmärtää näitä, joista se tekee “toisia”. Olisi jännittävää, jos ei tarvitsisikaan kuulla, että maailma on tällainen, kun esille asetetaan ihmiskunnan historian mittainen kimara yhden ryhmän ummehtuneita fantasioita. Sillä maailma on kovin monenlainen, ja se voisi olla vielä enemmän.
Kapeakatseisten todellisuus-uskottelujen huolella valaisemat, hiljentämät ja kiillottamat kehot ovat tehneet omastani paikan ahdistukselle ja inholle. Ruumis on sidos ajatusten ja tilojen välillä. Se on paikka jossa minut nähdään ja jossa ihmisen tulee elokuvassa esiintyä. Sen mukana persoona saa joukon merkkejä, jotka eivät välttämättä lainkaan kuulu sille. Yhtenä (eikä siis vain yhtenä) iltana, kun minua kohdeltiin kuin idioottia, jossa on yksi reikä, kirjoitin vihaisin kirjaimin itselleni muistiin:
TAHDON TEHDÄ SELVÄKSI, ETTÄ TE ETTE VOI MINUA NÄHDÄ.
Pimeässä tahdon unohtaa oman kehoni, siirtyä toiseen ja olla ilman. Elokuvan kautta voin puhua niin, ettei kukaan voi nähdä minusta muuta kuin minut.
Haluan siis itsepäisesti manifestoida “todellisen” kerroksellisuutta ja painottaa fiktion merkitystä todellisuutena. Tarinat ovat aikakuoppia, joissa saan luvan unohtaa itseni ja ruumiini, ja samalla tuntea kaikin voimin jotakin. Teatterin pimeä voi olla turvallinen tila, jossa oppii ymmärtämään tai kuulee / näkee / tuntee jonkun jota luuli toiseksi. Mutta jotta näin olisi oikeasti, elokuvan maailman on laajennuttava ihan toden teolla. Yhä useamman meistä on kuviteltava elokuvia.
Ruumiini täyttyy sähköllä, kun ajattelen, mikä kaikki on mahdollista.
Woolfin kirjoituksen varjoa seuratessani olen yrittänyt viedä elokuvan ulos sen ilmeisistä paikoista, kohti elämää, valaisten sen olemassaoloa todellisuutena ja mahdollisuutta esitettynä kysymyksenä. Jos kykenemme katsomaan ilman ilmiselvää kuvaa, jos annamme ajatusten olla hiljaisia, poissa liian nopeasti, pelkkää mutaa. Liikun pimeässä kohti muotoa, näköhavainnon katoamista, kosketuksella havaittuja ääriviivoja, tunteen voimistumista, pelkoa nopeasta liikkeestä… ja kysyn:
Mitä jos voisimme ymmärtää elämää tuntematta todellisuutta?
Lähteet / viittaukset
Virginia Woolf, Kiitäjän kuolema ja muita esseitä, Teos 2013, Suomentanut Jaana Kapari-Jatta / essee Cinema, 1926.
Robert Bresson, Le Diable Probablement, 1977
Sonja Donner, 8.4.2018, Drawings 1-29
Beyond Bechdel, Toimittaneet Mirja Hämäläinen ja Olga Palo (useita kirjoittajia) 2018 https://beyondbechdel2018.files.wordpress.com/2018/10/beyondbechdel2.pdf
Toiseus 101, Toimittanut Sonya Lindfors (useita kirjoittajia), 2018 http://www.shop.ruskeattytot.fi/product/free-e-book
Virginia Woolf, A Room of One’s own, 1929
Virginia Woolf, Majakka, (To the lighthouse 1927), Suomennos 1977 Kai Kaila
Kommentit
Lähetä kommentti