Luonnos
Tunteita häälyy ympärilläni, mutta sanoja on vaikea löytää. Eikä kaikelle ole ja siksi teen kuvia. Nyt minun täytyisi piirtää keho vähä vähältä ja katsoa sitä hellin silmin. Tästä lähtien aina. Olen väsynyt mutta rohkea.Olen kaksikymmentä vuotta. Muutaman suudelman olen saanut, elämä humalluttanut eritoten tanssiessa, pää yhtä kirkkaana kuin tähdet, tai rantakalliolla elokuussa suolaisessa riuhtovassa tuulessa. Tänä vuonna olen ymmärtänyt paljon; mutta ei se riitä, on ajateltava tarkemmin ja syvemmälle, syvemmälle. Ja sen olen huomannut, ettei ymmärrykseksi riitä abstraktion verho, jonka lävitse tylsyy todellisuuden terä. Ne ovat olemassa yhtä aikaa, toistensa sisässä, lomittain. Tätä etsin.
Nyt vietän joitakin kuukausia sairaalassa, koska en syönyt tarpeeksi viime kesänä. Kehoni kuihtui ja solvasi elämää. Nyt jonkin aikaa lepään. Täällä minulla on huone lainassa ja yöpöydällä hortensia, aika kulkee oudolla tavalla, verkkaisesti ja pyrähdyksinä. Kuuntelen musiikkia, se luo tilan. Kudon tummaa harmaata lankaa, palmikoita ja pitsineuletta, hitaasti pinnasta tulee elävä ja kaunis. Hitaasti tukka kasvaa olkapäitä kohti. Hitaasti alan ajatella, ehkä minulla on oikeus olla täällä.
Vartalo muuttuu vähitellen, se vahvistuu ja elämä voittaa. Vaaleanharmaat tunnit huljuvat ylitse. Kaiken aikaa elämä puhaltaa meihin lämpöä. Silmäkulmat syttyvät, kohta syttyvät tähdet Helsingin ikkunoihin. Ja vain minä yksin voin itseni pelastaa.
Soi Rohkeus-teema, hiljainen kumu. Pelkään niin, että sydän värähtää. Haluaisin unohtaa, sulkea ateljeen oven, seisoa selkä suorana pohjoisvalossa suurten ikkunoiden edessä ja piirtää kaiken, minkä tiedän. Mutta vielä en ole uskaltanut katsoa kohti, uskaltanut olla kokonaan, läpikotaisin, vapaa. Piirrän ja piirrän ääriviivoja, jotta näkisin tämän kauniina. Viivani on herkkä ja tarkka.
Piirrän kodin. Hiljaisessa huoneessa pienet esineet nojaavat toisiinsa, tasapaino on hauras ja oma. Siitä täytyy pitää huolta. Kävellä kaupungin reunamia, koskettaa varovasti ystävän poskea, syödä iltaisin vatsansa täyteen.
Piirrän hämärän huoneen kaukana kotoa. Lyhtynä kirkkaan päivän muisto, sen kultaoksat ja painavat kirjat sylissä. Musiikki on lakannut. Olen hämilläni ja uuvuksissa. Ikävöin niin kuin ikävöidään merenrannassa katsellessa horisonttiin, ikävöin kotia niin kuin nukahtaessa vieraassa talossa oudolta tuoksuviin lakanoihin, eikä lukuvaloa ole, vain kattolampun katkaisija monen askeleen päässä. Ikävöin kodin pimeää, katulamppua joka keinuu ikkunan takana kuin kukka.
Täältä katselen sen kultaista valoa. Vielä en ole uskaltanut olla vapaa. Kun kieltää itseltään riittävän ravinnon, kieltää puhtaan ilon ja puhtaan kärsimyksen. Kuihtuvassa kehossa tanssiminen on kivuliasta kolinaa. Olen elänyt epärehellisesti. Olen siitä hyvin surullinen. Sillä minä haluaisin rakastaa teitä laittamalla teille risottoa ja leipomalla leipää, paljastamalla teille aina joskus puhtaan ilon kuin ikkuna avautuisi sydämeni kohdalle, eteisestä kammioon, käykää sisään. Vielä haluaisin rakastaa jotakuta koko kehollani, joka on kotini.
Olen väsynyt, katulampun valokehä ikkunan takana, koetan löytää takaisin. Nyt piirrän kirjoittavan käden.
Kommentit
Lähetä kommentti