Itkusää
On hyvä itkusää. Taas on hyvä itkusää: kun taivaalta tulee vettä, räntää tai lunta, on oma itku vain ympäröivän itkun jatke ja osa. Tuuli saa silmät vuotamaan ja tuntuu iholla vähän samalta kuin häpeän ja kivun aallot kehon sisällä.
Kyyneleet nousevat, niin kuin vesi maasta kasvin onteloita ylös, se on välttämätöntä.
Tihku kastelee kaulahuivini. Saan katseita jalankulkijoilta, autot hidastavat kohdalla, mutta en voi lätäkkösilmilleni mitään. On kuitenkin mentävä paikasta toiseen. Yritän aiheuttaa tulvaa ostoskeskuksessa. Suututtaa että muut vain kulkevat neutraalein silmin tällaisina aikoina, ja menevät sitten luultavasti kukin omiin yksiöihinsä sitä piilottelemaan, että ovat yhtä hauraita kuin kaikki muutkin.
Viime aikoina olen itkenyt eniten yökerhoissa, säihkyviin mekkoihin, omiin ja toisten juomiin. Hämärässä sykkeessä itku ottaa toisenlaisen rytmin kuin päivänvalossa, mutta tanssilattioilla on vaikeaa itkeä rauhassa. Avaan ja suljen puhelimen näyttövaloa impulssien mukaan, alan kirjoittaa viestiä, pyyhin, kirjoitan, lähetän.
Kaupunki tuntuu nyt omalta, kun sydän on särkynyt kunnolla.
Muistosta pakenevat yhdet kasvot, jotka särisevät kuin hologrammi, enkä ehdi muuta kuin kaivata ja nähdä unia. Kuitenkin muilla näyttää olevan aikaa. Aikaa ”käydä töissä” ja pitää siitä taukoja. Aikaa kerätä muistoja öisin. Aikaa pysyä aikatauluissa. Aikaa tehdä pitkän tähtäimen suunnitelma ja ruveta sitä toteuttamaan. Aikaa ahmia avoimin suin kaikkea mikä kiiltää, tehdä siitä videoita ja katsella niitä myös. Katseltavaa on maailmankaikkeuden synnystä sen todennäköiseen loppuun.
Herään samaan aikaan kun aamuhartaus alkaa radiossa. Auringon noustessa talon varjo kaatuu viereisen talon kylkeen. Ja sitten taas paistaa. Tuskin on mitään, mikä saa tuntemaan olon yhtä paljon eläväksi kuin kirkkaassa päivänvalossa itkeminen täydellä voimalla. Taas on hyvä itkusää.
On sunnuntai, yritän päästä yöavaimella yliopiston kirjastoon, mutta raskas rautaportti pysyy kiinni. On muitakin odottamassa. Vartiointifirman nuori vartija saapuu, kokeilee omaa avaintaan, joka on samanlainen kuin meillä kaikilla, eikä sekään avaa porttia. Hän kokeilee muitakin avaimia. Kun hän taivuttaa niskaansa avainnipun yllä, näkyy hiusrajan ja vartija-asun kauluksen välissä tummanpunainen läiskä, jonkun suun jättämä jälki.
Kun kipu on hetken poissa, siihen kestää uudestaan tottua.
On vain vaarana joutua veden varaan. En tiedä missä kohtuus menee. Paljonko saa surra jotain sellaista, mitä ei koskaan ollut. Ja sitten jos virta alkaa viedä, saattaa epätoivoissaan takertua mihin vain, mitä rannalla näkyy, kenen tahansa heittämään pelastuksen näköiseen juttuun.
Kotimatkalla ratikka kääntyykin risteyksestä väärään suuntaan, ei kai tarkoituksella, mutta raiteet toimivat niin: kun ajaa risteysvaihteesta väärin, on pysyttävä hairahduksessaan, tehtävä siitä päätös ja elettävä se, vaikka vihloo. Ohjaamosta kuuluu itkunsekainen pärskähdys, valotaululle syttyy ilmoitus poikkeusreitistä. Virheestä ei siinä lue mitään, erehdyksestä.
Kommentit
Lähetä kommentti