Transsendenssi
Katujen seinämät eivät voi olla päästämättä ilmoille olemisen lopullista usvaa. Mikä on usva, kuin ikkunoidenraoista pursuava, merkillisen ja merkityksettömän tuolta puolen kantautuva hengitys? Älä kysy sitä, sillä et voi saada siihen tyydyttävää vastausta. Hengityksen tunnevoima on pohjaton, altis herättämään yhä uusia kysymyksiä, ennen kuin olet ehtinyt miettiä edes ensimmäistä.
Ja kun ikkunat sulkeutuvat ja avautuvat sokeina silminä, niiden harmaata katsetta on vaikea tarkastella sellaisenaan. Silti ne peilaavat jotain. Kun on jo pimeä saman tien päästessäsi vasta sängystä ylös, ulos astuessasi ne hohtavat jo metalliluolina ja toisiaan vasten asetettuina akvarellipeileinä. Heijastuksen heijastus on täysi mysteeri, originaalia vailla. Lasipinnat harrastavat keskenään ilkikurisia abstraktioiden abstraktioita, joiden sisällöttömään pelleilyyn voi herkkä mieli hukata koko elämän.
Muistat hyvin elävänä ajanjakson, jolloin kiveen holvatuissa käytävissä puistatteli päättymättömien ihmetyksien ja ihastelujen kajo. Mutta nyt jokainen havainto johtaa aina uuteen tyhjyyteen. Käytävät eivät availe itseään niin kuin ennen, ne eivät ole herkullisia lyhtykatuja, joihin joskus saattoi huoletta eksyä. Niiden läpikuultavuuteen on hiljalleen juurtunut pahansuopa virne.
Viileillä kujilla kaikenlaiset unohdettujen muotien salongit, seurapiirihuoneet ja kulahtaneet etanaravintolat himmenevät, unohtuvat ja sulkevat hiljalleen sisälleen sen, joka altistuu nähtäväksi vain näkemättömänä, unohdettuna jo heti muistamisen hetkellä. Niiden syvimmän olemuksen, lämmön äärimmäisyyden voi kokea vain ulkopuolisena, hillitsemällä kiusausta astua niiden varjelemaan sisäisyyden piiriin. Sillä heti kun olet jo rikkonut tuon ulkoisen ja sisäisen välisen rajan, astunut ovesta ja istunut pöytään, ei sinulla ole enää mitään käsitystä, mitään sidettä tuohon himmenevään voimaan, jonka äsken niin kouraantuntuvasti näit, joka sinut sisälle veti. Täällä kaikki on vain pelkkä laiskaa unohdusta.
Mutta jokin tässä kävelyssä luo epäilyksentunteen, paikallaanpysymättömän epävarmuuden, kuin mikään, se minkä näet ja koet, ei olisi pelkistettävissä sellaisenaan, kuin tuntisi jokaisen tien ja risteyksen katoavaisuuden, niiden kylmään jähmeään uppoavan halun, heti kun ne pääsevät talon taakse rannekelloilta piiloon.
Huoneen pystyy nähdä hohtavan korkealla, palavan niin lämpimänä, kuin se tahtoisi olla äärimmäisen selväsanainen ja suora jokaisesta sen sisäisestä mukavuudenhaluisuudenhajusta, mutta silti se on salaa täytettynä kiukusta ja surusta, ymmärtämättömyydestä, riidoista ja verestä, joka tahrii lattiat, jonka tahmeudessa katkeruuteen tukehtuvat sikiöt henkäisevät viimeisen kerran ja kuolevat. Mutta kun katsot kadulta käsin pelkkää huoneen kuvaa, mitään senkaltaista ei ole nähtävissä, sillä kaikki tuo piina painuu syvälle lattiaan, pinttyy seinien taa, eikä se siksi hohda ikkunoiden läpi kuultavassa huolimattomassa kattokruunumaailmassa.
Silloin saattaa epäillä jokaisen askeleen aiheuttamaa seurausta, kun risteyksien katveeseen unohtunut metsätie alkaa, ja sen loputtomaan katulampunhohteeseen kätkeytyy hetkellisyyksien pirstaloituneisuuden pelko. Tuolloin ei uskalla enää katsoa taakseen, vieroksuessaan sitä vääjäämätöntä kokemusta, että se minkä jätti taakseen, on täysin pyyhkiytynyt, täysin ei-oleva.
Metsän ylle nousee torni. Sen pinnalta ovat kadonneet aistit ja tunteita välittävät hengen yksityiskohdat, joita tornit joskus imivät itseensä. Ei, tämä torni on hahmoton, irtaantunut, täysin abstrakti ja kykenemätön ilmaisemaan mitään siihen jo sellaisenaan iskostunutta, kuin taivaan laskoksista eristettyä mustaa kiveä, tai enemmänkin taivaan väliin asettuva tyhjyyden halkeama, kosminen haava, joka kiiltää vihjaillen katoavien katuvalohohteiden yllä, kiertyen tyhjyyteen uppoavaan sumuun.
Tuntuisi paremmalta pysähtyä ja olla katsomatta mihinkään, jotta voisi olla ajattelematta sitä, mitä torni kätkee taakseen. Sillä torni on verho, se piilottaa näkemättömälle puolelle kaikkeuden, johon sinulla ei ole pääsyä, mutta johon olet silti kosketuksissa. Katsoessasi pelkästään tornin hiljaista kivipintaa, herää sen takana eloon kokonainen maailma. Tietoisuus kokemuksen kaksiulotteisuudesta ja samanaikaisesta tyhjästä kaipuusta johonkin ulottuvuuksien päättymättömyyteen aiheuttaa äärimmäistä pakokauhua. Et enää löydä pois metsästä. Nämä keskuksien viereen ahtautuvat puistot ovat niin loputtomia ja sokkeloisia, että ennen pitkään niihin unohtuu, on parempi vain etsiä katkennut havunoksa ja kääriytyä siihen, yrittää saada unta jollain sammaloituneella kalliolla.
Sinä kyllä hyvinkin tiedät katsoessasi sitä, mitä tuon tornin taakse kätkeytyy, muttet tahdo edes ajatella sitä, sillä epämääräisyyden ajatteleminen on kuin yrittäisi itsepintaisesti kuvitella lampunvarjon toiselle puolelle jotain uutta maailmaa ja suhtautua siihen kaikkena muuna kuin mahdottomuutena.
Valtava ankkuri, joka uppoaa portaiden syvänteisiin, ankkuria voi vain ajatella, mutta jos kävelisit portaat alas ja etsisit ankkuria alimpien huoneiden labyrinteista, olisi metallinen objekti niin valtava, ettet enää edes tiedostaisi, että se mitä näet, on ankkuri.
Se ulkopuolisten ilmiöiden ja puhtaiden olemusten kirjo, joka juhlii ja verhoutuu jokaisen talon taakse, ja kerettyäsi julkisivun kulmalta toiselle, se kerkesi jo jonnekin muualle, mistä et sitä enää näe.
Mutta vaikka tornintakaista epämääräisyyttä ei voi kokea tai edes selvästi ajatella, sen voi saartaa kokemuksin, jotka ovat äärimmäisen hetkellisiä ja sisäisiä, negatiivisia tornin suhteen. Vain silloin voi syntyä edes ajatus siitä, mitä tornin takana on.
Kommentit
Lähetä kommentti