Ei ole surkumpaa kuin lempihattunsa hukkaaminen. Silloin pudottaa yltään jotain suojaakin suurempaa. Jäin tapahtuneen jälkeen miettimään, mitä jos yhtälailla siinä käy toisinkin päin. Kun otan hatusta palan identiteettiä, hattu ottaa minusta osansa. Se on pääni koti ja siinä mieleni asuvi. Ottaako hattuni itseensä ajatuksia, eräänä päivänä itsenäistyy ja toteaa että tulen sen ymmärtämään kun hän valitsee oman tiensä. Hyvästit olisivat mahdotonta, ei auta kuin paeta pilkkopimeässä sanaakaan jättämättä. Jään vain katsomaan peilistä paljastettua päälakea ja hokemaan itselleni; en ole hattuni ja minun täytyy keksiä jotain millä suojata korvani kylmältä. Kaikessa viisaudessa se oli hänen viimeinen oppituntinsa, kuinka takerrun katoaviin asioihin ja määritän itseni yhtä alttiiksi. Olen vahvempi kuin ennen ja muutos näyttäytyy ennenpitkää kunhan jatkan. Tunnistan sen kuin vanhan ystävän kohdatessamme.
En osaa soittaa kitaraa tai näin olen uskotellut. Stetson made in Mexico tuli vastaan kierrätystorilla. Se vakuutti minulle arvokkaan sekunnin verran kokeilemaan jotain mahdotonta. Mitä jos luovuttaisin elämäntyöni. Laittaisin setit ja potit pakettiin. Myöntäisin ettei se tärkeinkään voita uusia alkuja. Oikeastaan tää fiilis on just se paras kun ei tee mieli heittää keskarii perään. Voin päättää omat merkkipaaluni ja se on hatun muotoinen.
Kommentit
Lähetä kommentti