72. Aura Nurmi: kolme julkaisematonta runoa

Kolme julkaisematonta runoa, alkusysäys kokoelmalle "Leijonapatsailla" (Otava, 2020).
Koen nämä kolme tekstiä henkilökohtaisesti merkittäväksi siksi, että löysin ne opiskelukoneeltani yliopistolla, jolla en ole päivätöitteni takia muutamaan vuoteen piipahtanut. Merkittäviä niistä muodostui itselleni siksi, että olen kirjoittanut ne vuoden 2017 alussa aikana, jolloin metoo-liike ei ollut muistaakseni vielä olemassa. Silti kirjoittaessani tunsin käsitteleväni ennen kaikkea jotain ajankohtaista.

Nämä runot olen poiminut käsikirjoituksen "daddy" -nimisestä osastosta, josta siis yhtäkään runoa ei julkaistu lopullisessa työssä varmaan siksi, että koin ne silloin liian hyökkääviksi, ja Leijonapatsaisiin päätyi myöskin ilmaisultaan riisutumpaa materiaalia. Toisin sanoen, en tykännyt niistä silloin, pidän niistä nyt: aika on ja oli juuri niin hirvittävä kuin olin ne tuohon tekstiin väistellen kirjoittanut.

Runon puhujan motiivit ja position tunnistaa varmasti. Tekstit ovat editoimattomia, luonnosmaisuudestaan huolimatta kuitenkin jotenkin valmiita.

I

Valkoisen miehen melankolia ei täällä kiinnosta
kyyneleeni ovat arvottomia
niitä ei vaihdeta pleksin alta pesetoihin.

Ihminen jota haen täältä on viereisessä kaupungissa
kuljen yön mukana, yön muukalainen,
pussissa pieniä valkoisia vaatteita.

II




Ihminen, jota on haettu, saapuu.

Tunnistan sinut katseesta.
Lapsuuden suuren hämmennyksen katse,
johon ei ole vielä pudonnut pettymyksen kirsikkaa.

Painat häpeästä päätäsi, olen jo kauan sitten maksanut
sama kappale on soinut.

Katse on sovittu, muuta emme tarvitse,
sen jälkeen mateleva alkusoitto, kontra.
Ovelta lyövät iltahelteet.

Soittamaanhan me olemme tänne tulleet.

III


Hän oli liian nuori ja hän on liian nuori,

mutta enää en voi perääntyä, tai he etsintäkuuluttavat,

kostoksi!

Kaipaan valkoisen veneeni luokse,

kaupunkiin jonka yksinäisyys ei ollut likaista.