Hei, sinä, rakas,
ikävöin sinua. Tiedän, tiedän, nyt jo, mutta minkä sitä ihminen itselleen mahtaa.
Näin tänään lumihiutaleen joka oli kaikkia muita suurempi. Vain hetken ajan, mutta se todella oli muita suurempi. Satuin myös liukastumaan, mutta en kaatunut. Onneksi. Ei minulla ole hätää. Tuskin tämä sinua kiinnostaa, mutta tahdon kertoa sinulle. Kertoa sinulle jotain, jotain vain, aivan mitä hyvänsä. Tahdon kertoa sinulle. Pitää yhteyden auki. Tiedätkö, jokin minussa ei pysy kiinni, vuotaa tai vuotaa pahasti, mutta aina sinua kohti. Näin myös suuria lumikinoksia. Kynteni kasvavat. Aivoni tekevät huonoa leikkiä, en totta puhuen voi kamalan hyvin. Koska me viimeksi näimme? Onko siitä jo kauan. Ohimoitani paleltaa. Totta puhuen olen murtumaisillani. Olen aivan palasina enkä osaa päästää irti. En voi. Sillä jotkut tiet vievät kauemmas kuin jaksaa ajatella, tai edes osaa tai minä todella pelkään. En usko tilaisuuksiin. Saatan silti oivaltaa asioita.
Miksi et vastaa minulle. Miksi et mutta. Tai kömpelöt, kömpelöt kasvoni. Pystytkö muistamaan kaikki värit kerralla, tiedätkö, yhtä aikaa? Voisimme yrittää yhdessä. Löytää tunnelman. Vain tässä, mutta enempää ei ole. Tappaisin sata lasta vain koskeakseni sinua vielä. Hmm, ja kuitenkin. Kylmä tuuli sai silmäni vuotamaan. Tiesitkö että aistimme roikkuvat tuulessa? Että silmäni vuotavat, ja voin saada korvatulehduksenkin tuulesta, se ei tee hyvää kuulolle. Ja flunssan voi saada eikä sitten haista mitään, ja iho menee aivan tunnottomaksi. Paitsi maku ei juurikaan roiku tuulessa. Se onneksi on turvassa, sentään. Jotain on vielä hyvin.
Ajattelen sinua useita kertoja viikossa, kuitenkin harvoin peräkkäisinä päivinä. Tunnethan sinä minut, olen yleensä hyvin tarkka kaikesta, joskus vähemmän tarkka, mutta silloinkin yhtälailla kaikesta. Olen myös katsonut paljon elokuvia, tiedätkö, niitä samoja joita aina katsoimme yhdessä. Niitä joissa kuvat vaihtuvat ja on kuin liikettä, monta kertaa sekunnissa. Elokuvia. Olen yllättävän surullinen. Välillä minua huimaa, mutta se ainoastaan johtuu jostakin.
En useinkaan saa unta, silloin valvon ja leikin päiväsaikaa. Valot todella ovat päällä. Jossain kaukana halkeilee. Mutta olen valot päällä ja turvassa enkä mieti sitä. En myöskään esimerkiksi opiskele fysiikkaa, en. En. Olen itseäni vanhempi, osa ympäristöäni, pieni kuin pieni aurinko. Mutta ihminen on sisältä pimeä eikä sinne paista valo koska se on kiinni ja ummessa. Mutta jos se puhkeaa se onkin sisältä punainen? Kuten sanoin en muista kaikkia värejä. Mutta: jos jokin asia on järisyttänyt minua riittävän suuresti, en tahdo jakaa sitä muille. Sillä ihmiset tuskin ymmärtäisivät. Eivät kokisi tuota asiaa yhtä voimakkaasti kuin minä, ja tällöin sen jakaminen tuntuisi sen vähättelyltä. Tahdon suojella sitä liian laimeilta reaktioilta. Silmissäni se ansaitsee enemmän. Mutta hänelle jota rakastan tahdon sen jakaa, näyttää sen, riippumatta hänen reaktiostaan. En enää välitä vähättelenkö asiaa jakamalla sen, sillä en jaa sitä sen itsensä vuoksi, vaan itseni vuoksi. Tahdon että rakastettuni tuntee minut, tahdon jakaa itseni hänelle, sanoa katso, tämä järisytti minua, itkin kun kuuntelin tätä, kun katsoin tätä, kun maistoin tätä, olin suunniltani enkä pystynyt ajattelemaan mitään pitkään aikaan tämän jälkeen. Rakastan sinua ja tahdon että tiedät tämän.
No, niin, joka tapauksessa. Ehkä syöt hedelmää ja ehkä käännät sen tai sitä ennen kuin haukkaat. Mistä minä tietäisin. Kaipaan niin paljon ja niin montaa eri asiaa. Asioita jotka eroavat toisistaan ja ovat myös toisistaan erillisiä. Sinä ylitse muiden. Rakennan meille kaikenlaista uutta, ilmoita vain sitten kun olet palaamassa, niin saan viimeisteltyä kaiken ajoissa. Tahdon tuntea sinut jälleen, taitosi, sen kaiken. Tai kun perhonen taittuu järven yli, järvi ei liiku. On paikoillaan eikä liiku, mutta on kiivas, ja perhosen hymy heijastuu sen pinnasta. Häpeämme itseämme, katoavaisuuttamme, patsaita ja ehdottomuuttamme. Ja kumpikin ovat missään, he ovat kiistetty. Emme voi jatkaa näin. Tiedän sen. Sen verran minä tiedän, eikä muisti luo mitään tyhjästä. Paitsi joskus, totta puhuen kai usein jotain. Mietin kohteliaisuutta. Aamuöitä.
Jos sallit, niin tuntuu kuin sydämeni olisi usein lukossa niin kuin korvat ovat. Palaan vielä muistiini: vähän kerrassaan luovut piirteistäsi, hetki hetkeltä ja pian lopullisesti, pian olet minulle enää summittaisesti. Kaikki tapahtuu sillä välin kun korjaan asentoani, aiemminkin. Olen yliojentunut, katkennut pelto. Ja järven pinta on tällä kertaa pehmeä, sanot, ja märkä, emmekä ole eri mieltä. Mutta tiesitkö että kaakeloitujen pintojen takana on aina toinen pinta, samansuuntainen, se, joka on kaakeloitu? Oletko tullut ajatelleeksi? Eräänlaista jännitettä. Ja ilmiselvyyttä. Ehken vain uskalla olla selkeämpi.
Nyt kerron sinulle kaiken: näin tänään myös useita pieniä lintuja. Pelkään miten tässä käy, pelkään jollain tapaa vähän kaikkea. Kieleni tuntuu kirsikkaiselta. Syljeskelen, mutta muuten kehostani ei poistu juuri mitään. Poissaolosi tapahtuu usein aamuisin, usein aamupalaa tehdessä. Muutamaan sekuntiin ei ole mitään, kunnes ymmärrän surra ja löydän taas itseni. Olen puolustuskyvytön. Pidän kuitenkin asioista, ja pidän siitä että pidän niistä. Osa niistä, lähes kaikki, muistuttavat sinusta.
Tosiaan, ilmoittele kun tiedät koska olet palaamassa.
Kommentit
Lähetä kommentti