Kaiken piti mennä
Kuvassa kaunis hupelo olento,
nuoruus hersyy kuin nauru. Loiskuu ulos hammasraosta.
Kuvassa pysähtynyt pauhu. Muutos kumisee, malttamatta
väreilee reunoilla hahmon. Se ei vielä tiedä. Se kuvittelee
että rakkautta seisoisi teiden varsilla
odottamassa kaikessa rauhassa
että sen käsiin kompuroidaan. Tuosta vaan. Se olento
ei ymmärrä haurasta lahjaa. Se luulee että on helppoa löytää
samaa unta näkevä.
Kuvassa eletty elämä kuin menetetty maa.
Nyt vuodet repsottaa nurkistaan,
halkeilee kuin maali.
Hapertuu harvat rippeet muruiksi,
unohtuu takkien taskuihin,
löytyy vasta keväällä.
On iholla juhlan jälkeinen haikeus,
ovi viimeisen vieraan takana painunut,
sammunut janojen jano.
Olisipa kaikki vasta tulossa.
Tapahtumassa ikuisesti ensimmäistä kertaa
kuin meluisan kaupungin aamu,
kytemässä sinisellä liekillä josta vihdoin puuttuu vaara.
Kunpa kaikki olisi edessä.
Lyhyet yöt sykkyrässä toistemme väleissä
lapsuudenkodin kapeassa sängyssä
joulupäivä jona luisteltiin, kuljettiin narskuvaa lunta
Pitkääsiltaa pitkin, Vaasankatu, rähjäbaari johon pääsi kuka vaan,
et ollut vielä täyttänyt. Kunpa kaikki tapahtuisi vasta.
Ensimmäinen koti yhtä muovimattoa ja jatkojohtoa
paahtimon tuoksu pimeissä aamuissa, Ikean lakanat, teetä.
Keho jonka osasi ulkoa, ainoa kotimaa.
Antaisit vielä jotakin. Antakaa yksi vielä.
Yksi typerä kesä, toimeton, humiseva, hurja
kaiken piti mennä toisin
kaiken piti mennä jotenkin. Kaiken piti mennä.
Kakskytjotainien ja loputtomien kesien
jotka olisi aina halunnut jättää,
säästää pahan päivän varalle,
niin kuin kaikki ne huoneet joita kantaa sisällään aina
mutta joihin ei mahdu enää.
Ja se olento tietää jo kuvassa, pauhun silmässä seistessään
että jos voisi joskus palata ajassa, se tekisi sen,
eläisi toisin, korjaisi virheet, alkaisi kaiken alusta
ja se tekisi sen
ja tekisi sittenkin
kaiken samalla tavalla.
Kommentit
Lähetä kommentti