Teksti löytyy ääneen luettuna tämän linkin takaa
SIBYLLA:
Mistä tekisin taidettani?
Kiusallisuudesta.
...
Olen suuresti etuoikeutettu vammainen. Tahdon puhua kokemuksestani vammaisena ihmisenä, sen määrittelyn ristiriitaisuudesta, ja yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä. Tahdon sanoittaa tähän alkuun, etten ole aktiivinen vammaisuudesta käytävissä keskusteluissa, minkä vuoksi termistöni ja ajatukseni ovat keskeneräisiä. Opiskelen jatkuvasti, ja pyrin kehittymään omien voimavarojeni puitteissa.
...
Olen kasvanut vammattomassa perheessä, vammattomassa ympäristössä, ja opetellut adaptoitumaan siihen. En siis ole käsitellyt vammaisuuttani erityisen kokonaisvaltaisesti, vaan se on ajettu pieneksi sivulauseeksi, irralliseksi osaksi minua. Olen sisäistänyt tavan olla yhteiskunnassa vammattomana, ja sen kokemuksen myötä, kuten moni meistä, sisäistänyt paljon ableismia. Unelmoinut ihmelääkkeestä, joka vapauttaisi minut. Pitänyt lääkäreiden vertauksia minun kehoni ja ideaalin kehon välillä ainoana totuutena. Pyrkinyt elämään täysillä yhteiskunnan jäsenenä, vammattomana.
En ole koskaan elämässäni kokenut varsinaista poissulkemista vammani takia. Kehoni menee läpi vammattomana, joten minua on aina kohdeltu vammattomana. Mutta olen toiseuttanut itseäni valtavasti. Kannan mukanani vammaisuuden painolastia, sellaista yhteiskunnan stigmaa, joka vammaisuuteen liitetään. Representaatiomme vammaisuudesta yhteiskunnassa on hyvin pieni ja väkivaltainen. Tämä vammaisuuden painolasti luo yhteiskunnallisia, eräänlaisia vammaisuuden hierarkioita. Mikä nähdään vammaisuutena? Tuntuu, että yhteiskunta määrittää vammaisuuden yksilöiden kokemusten sijaan. Tuntuu, että on tarve erotella vammaisia parempiin ja huonompiin, tehokkaampiin ja vaikeampiin vammaisiin. Kumpaan sinä itse tahtoisit kuulua, jos vaihtoehdot olisi olla osa yhteiskuntaa sen pelisäännöillä, tai elää ehdoillasi kapulana rattaissa? Helppo, vai vaikea?
Ja nyt pohdin, missä määrin minun tulisi tuntea kehossani kaikkien vammaisten kipu ja kaltoinkohtelu. Tuntuu, että kun keskustelua ei käydä, minun pitäisi käyttää koko aikani opiskeluun, jotta näkisin ja ymmärtäisin sen koko vammaisuudenkirjon, ja kantaisin mukanani kaiken sen vääryyden. Enkä jaksaisi nyt.
Elän kuvitelmassa, jossa olen yksin vammaisuuteni kanssa. Olen nähnyt kahdesti jonkun toisen ihmisen katetrin julkisessa vessassa elämäni aikana. Tiedän, että joitain siis on, mutta kuinka päästä heidän pariinsa? Minulla ei ole lähelläni niitä aiempia sukupolvia, jonka jo olemassa olevaa tietoa jatkaa. En ole koskaan ollut osa vammaiskulttuuria, en tiedä vammaisuuden diskursseista mitään. En osaa tehdä taidettani, elää elämääni joillekin hypoteettisille meille, koska en ole koskaan tavannut heitä.
...
Nyt opiskelen instituutiossa, teatterikorkeakoulussa tanssitaitelijaksi. Taiteen opiskelun ominaispiirre on, että ihmisen pitää löytää juuri itselleen ne parhaiten sopivat työskentelytavat. Mutta se vaatii, että ihmisen pitäisi olla aika sinut omien kokemustensa kanssa. Ymmärtää kehohistoriaansa. Ja nyt minun pitäisi täällä innoissani pohtia kehollisia impulsseja ja intressejä. Kiinnostua tutkimaan kehoani ja sen suhdetta muihin kanssaopiskelijoihin. Kiinnostua kehojen ja maailman spiraaleista, nesteistä ja faskiasta. Tehdä sitä tanssitaidetta, joka palvelisi yhteiskuntaa ja tarjoaisi sen kehollisen kokemuksen, jonkun irti päästön nyt-hetkestä jollekin vammattomalle keholle. Ja minusta tuntuu, että ainoa mahdollinen tapa minulle olla tässä koulussa on opetella toimimaan kehoni parissa, käsitellä vammaisuuttani. Ja selittää sitä auki aina ja uudestaan, jotta minä, ja rakenteet ympärilläni ymmärtäisi ja venyisi. Sillä se on minulle opittua pelkoa. Sellaista itsensä kontrolloinnin läpi opittua häpeää, ja jatkuvaa toisten suojelua. Ja kaikki voimani menevät siihen. Kaikki mitä elämässäni teen, rakentuu sen vammaisen kehoni lävitse, minun ei ole mahdollista olla vammaton.
Ja siitä huolimatta ikinä esiintyessä se peilaamani, opittu kehollisuuteni ei ole vammaisen minun, huonon päivän minun. Voi olla, että syy tähän on se, etten ole koskaan vielä tehnyt prosessia, harjoitetta, jossa antaisin itseni jatkaa harjoittamista sotkusta tai hajusta tai pelosta huolimatta. Olen vedellyt lääkettä, jättäytynyt pois, rajoittanut kehoani ja visioitani ja liikettäni niin, ettei mitään epämiellyttävää ole päässyt edes syntymään. En tiedä miten
kehoni näyttäytyisi, jos opittu paniikki ei iskisi jo ensimmäisestä ilmavaivasta. Ehkä näyttämölle, ainakin näissä normeissa vaade vammattomuudesta syntyy osittain myös tarpeesta. Ehkä se ei olisi minulle edes mukavaa, ehkä kaikki energiani menisi panikoimiseen siitä, miten muut minut näkisivät ja kokisivat. Etten rikkoisi kenenkään suostumusta tai kokemusta hajullani.
...
On näyttämö myös ollut tukenani. Ilman näyttämöä, ilman sitä mahdollisuutta olla vaihtoehtoisten tulevaisuuksien ja unelmien äärellä, en olisi ehkä ikinä päässyt näiden kysymysten ääreen. Esityksen hetkellä maailman voi osittain rakentaa uudeksi. Näyttämö voisi olla tila, jossa ketään ei enää vaimennettaisi, ei heidän itsensä eikä toisten toimesta. Mutta se tarkoittaisi aktiivisia tekoja, rakenteiden läpinäkyvyyttä.
…
Koen lähes välttämättömyydeksi puhua vammaisuudestani ja näin ollen politisoida kehoni. Minulla on mahdollisuus päästä vammaisuuden painolastista sosiaalisissa ympäristöissä eroon. Mietin usein mitä edustan, ja kuka sen saa määrittää. Tuntuu, että omaan paineen kertoa ääneen, paljastua. Tehdä taidetta vammaisuudestani, se tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Mutta samalla pelkään vieväni tilaa. Minulla on oikeus määrittää itseni, mutta jos määritän itseni vammaiseksi, ja teen taidettani vammaisuus edellä, mutta en näytä siltä kuvalta vammaisuudesta mitä yhteiskuntamme odottaa, pelkään, että toimin väärin. Tuntuu että vien, tuntuu että hyödyn aivan toisten ihmisten kamppailuista. Pelkään, että sen yksipuolisen vammaiskuvastomme takia teen hallaa, varsinkin kun en koe olevani erityisen hyvä vammaisliittolainen, jos ollenkaan. Pelkään, että koska minulle on tarjottu mahdollisuus opiskella taidetta, ymmärtää tätä kenttää, tietää miten hakea ja kirjoittaa apurahoja, vammaisuuteni nähdään niissä piireissä eräänlaisena hyveenä valita taidettani. Että hyödyn jotenkin siitä vammastani, ja sitten menen ja jyrään ja esitän vammatonta. Realiteetti kuitenkin on, että kehoni ei ole vammaton.
...
Ja kun minulta kysytään mitä pitäisi tapahtua, jotta kokisin turvaa ympärilläni, ainoa mistä voin olla varma on, että näin tämä ei voi ainakaan jatkua. Ei ole ainoastaan vammaisten
tehtävä selvittää ja muuttaa rakenteita, ainakaan jos ne rakenteet jatkuvasti tippuvat päälle. Esimerkiksi tämän instituution sekä monien muiden koulujen olisi katsottava peiliin omien pääsykokeidensa kanssa. Niin pitkään, kun ohjaajan, dramaturgin, tanssijan, näyttelijän pitää pystyä juoksemaan pääsykokeissa, rajaa se mielettömän määrän tekijöitä ja heidän näkemyksiään maailmasta ulos. Ei representaatio synny tyhjiöstä, se vaatii ihmisiä. Suomessa, jossa taidekenttä on hyvin näiden muutaman instituution käsissä, on vastuu entistä suurempi. Eikä kyse ole ainoastaan opiskelijoista. On myös instituution vastuu tarjota opiskelijoille heitä tukevaa opetusta, joka ymmärtää ja näkee meidät. Se ehkä vaatii, että jotkut portinvartijat siirtyvät, luopuvat jostain, fasilitoivat, jotta näkemykset ja ensimmäisen käden kokemukset pääsevät kuuluviin. Se ehkä vaatii, että kasaamme historiamme palaset uudestaan joksikin toiseksi. Jaamme kunniaa. Rikomme joitain normeja, jotka on rakennettu vain tietyille kehoille. Sanoitamme ne “neutraalit”, oletustemme opiskelijat ja taiteilijat. Sillä kun et enää ole yksi ainoista huoneessa, on muutoksen mahdollista tapahtua, kokemusten ja tiedon mahdollista levitä.
...
Tarvitsen nyt hoivaa enemmän, kun koskaan. Herääminen tekee kipeää. Elän jotain murrosikää uudestaan ja uudestaan, identiteettini vain myllää koko ajan. Mutta en osaa anella, enkä toivoa, enkä pyytää hoivaa. En pysty delegoimaan taisteluani. Tarvitsen liittolaisia, meitä. Mutta kun kaikilla on itselläänkin niin valtavat taakat kannettavinaan. Siksi nyt julkaisen tämän tekstin. Koska uskon, että kokemukseni resonoi edes jossain. En voi enää ajatella, että olen yksin. Asiat rullaavat dialogissa, jossa kaikki ihmiset antavat panosta toisilleen. Uskon, että tämä jonkunlainen ainouden kokemus on monille tuttu. Puhun silläkin uhalla, että vuoden päästä ajattelen toisin ja häpeän tätä. Koska tältä minusta juuri nyt tuntuu, näitä minä juuri nyt kelailen instituutiossa, yhteiskunnassa, joka ei osaa nähdä minua kokonaisena. Arjessani.
Kuinka voisimme luoda tiloja, joissa voisimme hoivata, kannatella toisiamme? Auttaa toisiamme jaksamaan. Kuulla ja nähdä toisemme. Sellaisia hetkiä, joissa me tiedostaisimme toistemme kamppailut ja painot, ja hetkeksi jaksaisimme ne. Tietäisimme, että tässä hetkessä me riitämme.
...
Ja lopulta kaiken tämän jälkeen kyse on kehostani, ja sen suuremmasta riskistä ulostaa housuuni. Maailmamme normien ei pitäisi keikahtaa paljoakaan, että minun ei tarvitsisi suolihuuhdella enää koskaan. Ja minä olen vammainen lääkärin diagnoosista, enkä yhteiskunnan toimesta? Vai mitä?
Kommentit
Lähetä kommentti